Kiivettiin tossa yks yö balin korkeimmalle vuorelle. Tai itseasiassa sen alemmalle huipulle(2900m). Tarkoitus oli kyllä kiivetä korkeimmalle huipulle (31??m), mutta lafka josta ostimme reissun vedätti meitä. Tolta meidän käyttämältä reitiltä ei pystynytkään kiipeämään itse huipulle. Aluksi kun huomattiin vedätys temppelillä josta kiipeäminen aloitettiin, otti hieman pannuun. Näin jälkikäteen ei harmita tippaakaan. Reitti olisi nimittäin ollut jonkin verran vaikeampi ja tämänkin kanssa oli "lievää" taistelua. Hauska kokemus, mutta en ihan heti lähtisi uudestaan. Kylmiltään kun lähti kuukauden mopolla liikkumisen jälkeen tarpomaan niin sen tunsi kyllä jaloissa.


Eka pysädys noustessa. Tässä kelattiin jo että ei saatana, mihin ollaan ryhdytty. Aika moneen kertaan kirosin röökin ja pikku flunssan, joka laitto hommaan pientä lisähaastetta. Loppupeleissä homma lähti luistamaan kun sai keuhkot auki ja piteli taukoja tasaisesti. Onneksi ei ollut kiire, taukoja pystyi pitämään ihan tarpeeks. Käytettiin nousuun noin 4h. Tasasta maata saatikka alamäkeä ei ollut yhtään. Välillä kavuttin nelinkonti, välillä oli loivempaa. Vertikaalia nousua tais kertyä noin 1600m.

Topissa. Harakka ja släbärijengi. Huh neljä tyyppiä ohitti meitsit huipun alapuolella asusteinaan varvastossut, shortsit ja t-paidat. Tuolla oli varmaan vajaa 10c lämpöö ja aika navakka tuuli. Meillä oli hupparit ja kuoritakit, pitkäthousut ym. ja silti oli vilposaa. Kaverit kyllä myös täris siihen malliin että tais olla vilu. Eivät kuulemma tajunneet että vuorella voi olla kylmä. "meillä ei ole vuoria, ei me voitu tietää" - bloody aussie.

Alla kuvia huipulta:






Kauhee jäbä!





Lombokin Gunung Rinjani.




Stefan hädässä.






Alaspäin. Tässä vaiheessa oli vielä hymy herkässä. Ollaan tultu ehkä tunti alaspäin. Kaikkiaan laskeutuminen vei meikäläiseltä 3h. Puolessa välissä homma rupes tuntumaan aika pahasti jaloissa. Mulla kipeyty oikea polvi aika pahasti ja sitä kun yritti varoa niin vasen jörre sai tehdä aika paljon ylimääräistä duunia. Vika tunti oli aika helvetillinen. Kumpikaan jalka ei ollu enää oikeen kontrollissa ja homma meinas lähtee lapasesta monesti. Jalat ei meinannu kantaa ja silti piti pomppia alaspäin sellasta jyrkkää kivikkoista "polkua" kilometritolkulla. Välillä kun oli parin metrin tasanen pätkä niin tuntui et olis jossain ainessa koska fiilis oli kun olis kävelly ylämäkee jotku semikovat spagut jalkoina. Alastulo oli kyllä 10x vittumaisempaa kun ylös kiipeäminen. Noh alas päästiin...toivotaan että myös ne släbäri-sankarit pääs. Mä jatkat jalkojen lepuuttamista.